Valokuvapaperit

Olen hieman uudistanut sivustoa. Nyt yläpalkista löytyy galleria ja linkkikokoelma. Päivitän niitä hiljalleen kun lisättävää tulee. Kaikki merkittävät uudet asiat päivitän kuitenkin edelleen blogijuttujen muodossa.

Valokuvapaperin valitseminen ja saatavuus herättävät laatikkokameran rakentajassa varmasti kysymyksiä. Ensimmäinen, tärkeä asia on tehdä ero valokuvapaperin ja valokuvapaperin välille. Tämän blogin yhteydessä ja perinteisestä valokuvauksesta puhuttaessa valokuvapaperi tarkoittaa lähes poikkeuksetta valoherkkää paperia. Hopeagelatiiniemulsio tekee paperista valoherkän. Se ei ole sama asia kuin tulostinpaperi, jolle tulostetaan valokuvia. Molempia kutsutaan valitettavasti samalla nimellä.

Merkittäviä valokuvapaperin valmistajia ovat nykyisin muiden muassa Foma, ADOX ja Ilford. Paperit ovat erikoistavaraa, jota tosin saa helposti tilattua internetistä. Olen listannut joitakin kauppoja uuteen linkkiosioon.

Paperin ostaja törmää heti alkuun melkoiseen kirjainyhdistelmien myräkkään. Vaihtoehtoja tuntuu olevan liikaa, mutta muutamat käytännön seikat kaventavan valinnan lopulta varsin yksinkertaiseksi. Yritän parhaani mukaan eritellä eri paperien ominaisuuksia ja niiden merkitystä neulanreikäkuvauksessa.

Ensimmäinen valinta on ostaako väri- vai mustavalkopaperia. En ole kokeillut koskaan värikehitystä, mutta tiedän että se on vaikeampaa kuin mustavalkokehitys, ja värikemikaalit ovat hivenen ikävämpiä kuin mustavalkokemikaalit. Mustavalkokuvat pystyy kehittämään huoneenlämpöisissä kemikaaleissa, jotka eivät ole kovin myrkyllisiä. Kotioloissa mustavalkokehitys on huomattavasti helpompaa. Keskitytään siis mustavalkopapereihin.

On olemassa kaksi erilaista materiaalia, joista papereita tehdään. Kuitupohjaisissa FB-papereissa (Fiber Based) pohjana on jonkinlaisella savella päällystetty paperi, jonka päällä on emulsio. Muovipäällysteisissä RC-papereissa (Resin Coated) paperikerros on suojattu molemmin puolin muovikerroksella. Neulanreikäkuvauksessa RC-paperi voittaa helppokäyttöisyydellään: koska veden ei tarvitse ollenkaan imeytyä paperikerrokseen, sekä kehittäminen että kuivuminen ovat nopeampia. Sen pinnoitteessa on usein jopa mukana hieman kehitettä, joka nopeuttaa kehitystä. RC-paperin ei pitäisi kipristellä hirveästi kuivuessaan. Suosittelen RC-paperia neulanreikäkuviin.

Paperin kuvapinta voi olla kiiltävä, matta tai jotain siltä väliltä. Aivan kiiltävimpiä ei kannata valita, sillä neulanreikäkameran sisällä tulisi välttää kaikenlaisia heijastuksia. Suosittelen suosimaan mattapintaa (josta jotkut valmistajat käyttävät nimitystä pearl).

Vaikein ja oudoin asia paperin valinnassa on kontrastin jyrkkyys. Jyrkkyyttä (engl. grade) merkataan numeroilla #0-#5, joissa suurempi luku tarkoittaa voimakkaampaa kontrastia. Joissain papereissa kontrasti on sidottu kiinteäksi tiettyyn lukuun, mutta on myös papereita, joiden kontrastiin voi vaikuttaa erilaisilla värisuotimilla. Näiden papereiden merkintänä on joko VC (Variable Contrast) tai MG (Multigrade). Neulanreikäkuvauksessa keskivertokontrasti, #2 tai #3, on sopiva, eikä värisuotimille ole juuri käyttöä. VC-paperi on kuitenkin yleensä edullisempaa kuin kiinteän kontrastin paperit. Ilman värisuodinta se käyttäytyy kuin #2 tai #3-kontrastin paperi.

Viimeisenä on valittava paperin koko. Se on pitkälti makuasia ja vaikuttaa myös neulanreikäkameran suunnitteluun, mutta nyrkkisääntönä suuremmalle paperille on yleensä helpompi saada terävää kuvaa. Minä käytän luumupurkkikamerassani 15x10cm kokoista paperia, joka sopii purkkiin kuin valettu.

Voidaan siis vetää yhteen, että neulanreikäkuvaukseen sopii hyvin mustavalkoinen, mattapintainen RC VC -paperi. Hyviä esimerkkejä neulanreikäpapereiksi ovat Ilfordin Multigrade IV Deluxe ja Adoxin MCP 312.

Kehittäminen on huolellista käsityötä

Pimiötyöskentely on kiehtonut minua aina lukion valokuvauskurssista asti. Se on oleellinen osa myös jokaisen neulanreikäkameralla otetun kuvan syntyprosessia, ja itse kehitetyt kuvat tuntuvat käsitöiltä aivan eri tavalla kuin vaikkapa digikuvat.

Neulanreikäkuvausta aloittaessa minulle kävi nopeasti selväksi, etten voisi turvautua minkään vuokrapimiön palveluihin. Kuvia ei kerry kehitettäväksi kovin nopeaa tahtia, eikä pimiötä viitsi varata vain parin kuvan kehittämisen tähden. Aloin siis selvittää, minkälaisia tarvikkeita kotipimiön perustamiseen tarvitaan.

Ensimmäiseksi oli mietittävä, mistä löytyisi tarpeeksi pimeä huone. Pimiö saisi mielellään olla täysin valotiivis. Niin ihanteellisia olosuhteita valitettavasti harvemmin kotioloista löytyy. Koska kyse on valokuvapaperille valotetuista kuvista, ei pimiön kanssa ole aivan niin tarkkaa. Paperi ei ole kovin herkkää, joten pieni ovenraosta pilkistävä valo ei sitä hetkauta, ellei paperia aivan suoraan sille altista. Minun kotonani parhaaksi paikaksi pimiölle osoittautui kylpyhuone.

Kehitysvälineitä Kuvien kehittäminen säkkipimeässä olisi melko hankalaa. Usein pimiöissä käytetäänkin punaista valoa, sillä mustavalkoinen paperi ei ole herkkää punaisen valon aallonpituuksille. Sain pienestä, paristokäyttöisestä pyörän takavalosta oivan punavalon omaan pimiööni.

Jokaiselle kemikaalille on oma altaansa. Niidenkään ei tarvitse olla mitenkään erikoisvalmisteisia valokuvauskäyttöön — pelastin esimerkiksi pari roskiin menevää muovista jauhelihapakkausta kehite- ja kiinnitealtaiksi. Pääasia on, että valokuvapaperi mahtuu altaaseen ja peittyy kemikaalilla kokonaan.

Mitään muutakaan erikoista ei tarvita. Työskentelytaso (minun tapauksessani lattia) kannattaa suojata kemikaaliroiskeilta muutamalla sanomalehdellä. Pyykkipoikia voi käyttää kuvien siirtämiseen altaasta toiseen.

Pimiö ja punavalo Kehityksessä on neljä vaihetta: kehite, keskeyte, kiinnite ja huuhtelu. Altaat kannattaa luonnollisesti asettaa samaan järjestykseen, jotta kuvien siirto seuraavaan vaiheeseen olisi mahdollisimman helppoa.

Ensimmäinen vaiheessa kuva laitetaan kehitekylpyyn. Edellisessä jutussa kerroin, kuinka kehitettä saa valmistettua pikakahvista ja muista aineksista. Kehitys on oikeastaan kriittisin vaihe, sillä siinä kuva tulee näkyviin, ja virheet voivat johtaa tahroihin.

Kehitettävä valokuvapaperi otetaan esiin valotiiviistä säilöstä ja upotetaan kehitealtaaseen. Tässä vaiheessa täytyy huolehtia, että paperi kastuu kerralla kokonaan — muuten siihen voi jäädä ikäviä reunoja. Esimerkiksi pyykkipojalla voi painaa paperin nopeasti pinnan alle. Sen jälkeen alkaa altaan heiluttelu ja ajan laskeminen. Heiluttelun tarkoituksena on nopeuttaa kehittymistä. Sillä myös varmistetaan, että kuva kehittyy tasaisesti. Olen huomannut, että muovipohjainen RC-paperi (joka on varmaankin parasta paperia neulanreikäkuville) kehittyy Caffenol-kehitteessä noin 1,5 minuutissa, jos allasta heiluttaa koko ajan.

Kehitys on aina yhtä hämmästyttävää. Puolentoista minuutin jälkeen nostan paperin pyykkipojalla mustasta kehiteliemestä ja hämmästyn: kuvassa todella näkyy kuvauspaikan näkymä negatiivina! Valumajälkien perusteella en jää ihmettelemään näkyä pitkäksi aikaa, vaan siirrän kuvan hetimiten keskeytealtaaseen.

Keskeytteen tehtävänä on nimensä mukaisesti keskeyttää kuvan kehittyminen ja huuhdella kehite pois paperin pinnalta. Kahvikehitteen kanssa keskeytteeksi kelpaa hyvin vesi. Joskus keskeytteenä käytetään mietoa happoa, mutta Caffenolin kanssa happo voisi aiheuttaa reaktion, jossa syntyy kuplia. Kuplista voisi tulla kuviin jälkiä. Keskeytykseen riittää hyvin puolisen minuuttia, jos allasta heiluttelee. Pääasia on, että kehite huuhtoutuu pois (tämä myös siksi, ettei kiinnite mene pilalle emäksisestä kehitteestä).

Kuten sanottu, seuraava vaihe on kiinnite. Kiinnitteeksi käy mikä tahansa valokuvaukseen tarkoitettu yleiskiinnite. Aineen koostumuksesta ja lioksen vahvuudesta riippuen kiinnitysaika on noin kahdesta neljään minuuttia. Kiinnite liuottaa valoherkän materiaalin pois paperin pinnalta ja tekee siis kuvasta pysyvän. “Ylikiinnityksen” vaaraa ei ole, joten kannattaa antaa kuvan olla kiinnitteessä hieman yliaikaa, jos on epävarma asiasta.

Viimeiseksi kuvasta täytyy huuhdella kiinnite pois juoksevan veden alla. Jos kehitän useampia kuvia kerralla, jätän yleensä kuvat vesikylpyyn ja huuhtelen kaikki kerralla. Huuhtelun jälkeen kuvat jätetään kuivumaan. Yleensä ripustan ne vain pyykkinarulle. Muovinen RC-paperi kuivuu huomattavasti helpommin kuin kuitupohjainen FB-paperi.

Kuvat kuivumassa

Paperikuvat ovat omalla tavallaan käsitöitä ja kouriintuntuvia. Jokaisella kuvalla on oma tarinansa, ja pimiössä tehty huolellinen työ tuntuu arvostuksena kuvia kohtaan. Siksi negatiiveja kannattaa kohdella huolellisesti ja säilyttää suojassa liialta valolta ja pölyltä; ovathan ne ainutlaatuisia alkuperäiskappaleita.

Rauhallinen kahvihetki — kotitekoista kehitettä

Kun olin aloittelemassa neulanreikäprojektiani, eräs valokuvaajakaverini vinkkasi, että kuvia saattaisi pystyä kehittämään kahvilla. Ajatus kuulosti houkuttelevalta, sillä olin jo päättänyt, että käyttäisin kuvausharrastuksessa mahdollisimman vähän erikoistarvikkeita. Otin siis asiasta selkoa.

Valokuvapaperin emulsiossa on hopean suoloja, joiden sidokset heikkenevät, kun paperille osuu fotoneja (siis valoa). Kehitteen tehtävänä on pelkistää nuo hopean suolat hopea-atomeiksi, jolloin syntyy musta piste siihen kohtaan, johon valo on osunut. Kun pisteitä on tarpeeksi tiheässä, syntyy kuva.

Etsinnöissä paljastui varsin äkkiä, että kahvi todella sisältää kehitteenä toimivaa kahvihappoa. Aivan yksinään kahvihappo ei kuitenkaan toimi tehokkaana pelkisteenä, vaan se tarvitsee emäksisen liuoksen. Kahvihapon lisäksi askorbiinihappo eli C-vitamiini on hyvä kehite, jota on jopa joissain kaupallisissa kehitteissä. Näistä tiedoista kehittelemällä on syntynyt kehite, joka tunnetaan nimellä Caffenol-C. Linkin takaa Caffenol-C:n kehittäjän blogista löytyy reseptejä sekä paljon testituloksia erityisesti filmin kehittämisestä.

Reseptissä emäksinen liuos saadaan aikaan natriumkarbonaatilla. Sitä oli hieman hankalaa löytää kaupoista, mutta ainakin Biltemassa myytävä pH+-jauhe tuntuu toimivan hyvin — onhan se nimensä mukaisessa käytössäkin, pH-arvoa nostamassa. Jauheen lisäksi natriumkarbonaattia saa myös kiteisenä “kidesoodan” nimellä. Kiteissä on kidevettä, jonka pitoisuus pitää määrittää ja muokata reseptiä sen mukaan. Muut ainesosat ovat helppoja: pikakahvia saa ruokakaupoista, C-vitamiinijauhetta apteekista.

Kehitettä

Caffenol-blogin kirjoittaja suosittelee mittaamaan ainesosat massan perusteella. Valokuvapaperille kuvattuja neulanreikäkuvia kehittäessä liuoksen vahvuuden kanssa ei ole kuitenkaan niin tarkkaa, sillä pimiössä voi aina punaisen valon turvin tarkistaa omin silmin, onko kuva jo valmis (filmiä kehittäessä tankissa joutuu vain luottamaan sokeasti kiinteään kehitysaikaan). Käytän mittaamiseen muovista lusikkaa, jonka tilavuuden tiedän tasapäisenä olevan kahdeksan millilitraa. Silloin puolen litran kehitemäärän resepti on seuraavanlainen:

  • ½ litraa vettä
  • 6½ lusikallista pH+:aa
  • 1 lusikallinen C-vitamiinia
  • 10 lusikallista pikakahvia

Lusikoiden tilavuus vaihtelee. Siksi kannattaa käyttää yhtä, tiettyä lusikkaa, jonka tilavuus on tiedossa. Ainesosat lisätään mainitussa järjestyksessä yksi kerrallaan huoneenlämpöiseen veteen, ja jokaisen ainesosan annetaan liueta kokonaan ennen seuraavan lisäämistä. Kahvin lisäämisen jälkeen tuoksu on melko erikoinen! Kehite on kertakäyttöistä, sillä säilöntäaineen puutteen takia se hapettuu nopeasti.

Tyyni kevätilta

Caffenol on luultavasti hieman kalliimpaa kuin valmis paperikehite, mutta ainakaan ei tarvitse tilailla tavaraa erikoiskaupoista. Ainesosat ovat melko harmittomia verrattuna moniin kehitteisiin, vaikka vahvojen emästen kanssa ei tietenkään kannata pelleillä. Sen lisäksi Caffenol-C toimii yllättävän hyvin neulanreikäkuvien kehityksessä. Se on alkujaan tarkoitettu filmikehitteeksi, mutta koska paperia käytetään neulanreikäkamerassa ikään kuin filmin paikalla, filmikehite on nappivalinta. Papereille olisi kyllä omat kehitteensä, mutta ne antavat jyrkemmän kontrastin, mikä ei ole alkuperäisnegatiivien kehityksessä toivottua (paperivedoksissa kontrasti on kyllä paikallaan).

Toisaalta oman kehitteen sekoittaminen on hauskaa! Kahvikehitteellä kehitetyt kuvat ovat kaiken lisäksi onnistuneet erittäin hyvin. Kirjoitan piakkoin pimiötyöskentelystä oman juttunsa, jossa kerron, mitä muuta onnistuneisiin kuviin vaaditaan. Huomaa, että pelkkä kehite ei riitä! Tarvitaan myös kiinnitettä, jota ei valitettavasti pysty valmistamaan itse.

Vesikuva

Veden leikit

Tänään oli maailmanlaajuinen neulanreikäkuvauspäivä, World Pinhole Day. Ideana on, että harrastajat ympäri maailman ottavat samana päivänä neulanreikäkameralla kuvia ja lataavat ne nettiin. Näin syntyy mielenkiintoinen galleria, ja teemapäivä on mainio tilaisuus tutustua neulanreikäkuvaukseen.

Pakkohan minunkin oli käyttää tilaisuus hyväkseni. Kävin tänään useampaan otteeseen kuvaamassa. Keväässä on se hyvä puoli, että on hauskaa lähteä etsimään kuvauskohteita pyörällä. Tänään polkemista tulikin yhteensä melkein kaksikymmentä kilometriä.

Tulviva kosteikko Viime aikoina olen kuvannut paljon vettä. Neulanreikäkameran pitkät valotusajat saavat veden näyttäytymään kiehtovalla tavalla: pinnan pienimmätkin väreilyt silottuvat, pauhaava koski rauhoittuu lipuvaksi usvaksi. Pinnan heijastukset piirtyvät kovin todentuntuisina ja kirkkaina.

Kuohuva koski Sain tänään ksylitolipastillirasiasta idean uuteen kameraan. Blogiin on tulossa juttua myös valotusajoista, pimiötyöskentelystä sekä siitä, miten pikakahvi liittyy kuvien kehittämiseen. Pysykää siis kuulolla!

Luumupurkista kuvauskojeeksi — näin syntyy neulanreikäkamera

Blogin nimi, Pimeys purkissa, ei ole täysin tuulesta temmattu. Kauan sitten filosofit ja tiedemiehet huomasivat, että jos pimeään huoneeseen päästää pienen reiän kautta valoa, vastakkaiselle seinälle muodostuu ylösalainen kuva reiän edessä olevasta maisemasta. Tällaista huonetta kutsuttiin latinaksi nimellä camera obscura, kirjaimellisesti “pimeä huone”.

Entäpä jos huonetta pienentäisi ja lisäisi reiän vastakkaiselle seinälle valoherkän pinnan? Tästä ajatuksesta syntyivät ensimmäiset neulanreikäkamerat. Ensimmäinen kuva otettiin vuonna 1850, eikä niistä ajoista juuri mikään ole muuttunut. Kameran voi yhä rakentaa lähes mistä tahansa purkista tai pahvilaatikosta. Tärkein ehto on, että purkin täytyy olla täysin valotiivis — purkissa on siis aivan pimeää. Valoherkkä materiaali voi olla valokuvapaperia tai filmiä.

Netistä löytyy paljon hyviä ohjeita kameroiden rakentamiseen. Yksinkertaisinta on aloittaa kameralla, jolla kuvataan tavalliselle rullafilmille. Filmin voi viedä valokuvausliikkeeseen kehitettäväksi, jos pimiötyöskentely oudoksuttaa. Populist on erinomainen malli tällaisesta kamerasta. Pieni kamera syntyy helposti myös esimerkiksi tulitikkuaskista.

Toinen vaihtoehto on rakentaa suurempi kamera ja kuvata valoherkälle paperille. Purkki voi olla suorakulmainen tai lieriön muotoinen. Paperia voi käsitellä ainoastaan pimiössä, joten kuvan ottamisen jälkeen täytyy suunnistaa kotiin vaihtamaan uutta paperia. Kuvat kehitetään pimiössä kemikaalialtaissa yksi kerrallaan. Laatikkokamera on parhaimmillaan hyvin yksinkertainen. Hyvällä suunnittelulla pääsee hyviin tuloksiin. Apuna on kätevä laskuri, jolla saa laskettua esimerkiksi ihanteellisen neulanreiän halkaisijan ja saavutettavan kuvakulman.

Minun kamerani on lieriön muotoinen pahvipurkki, jossa oli ennen kuivattuja luumuja. Kameraksi muuntamisen jälkeen sitä ei ole enää tunnistaa.

Kuva purkkikamerasta Olen tiivistänyt purkin ulkopuolelta monella sähköteippikerroksella. Sisäpinta on maalattu mattamustalla spraymaalilla, jottei valo heijastelisi seinämistä. Valkoinen paperi osoittaa paikkaa, johon valoherkkä paperi kiinnitetään.

Neulanreikä lähikuvassa

Paperia vastapäätä purkissa on aukko, johon rei'itetty alumiininpalanen on kiinnitetty. Tarvitaan myös suljin: peitän reiän mustalla sähköteipin palasella. Kuvaa ottaessa teippi poistetaan, ja valoa pääsee paperille.

Käyttämäni paperin koko on 15x10 senttimetriä. Se mahtuu korkeutensa puolesta juuri ja juuri purkkiin. Välimatka reiältä paperille, purkin halkaisija tai “polttoväli”, on noin 12 senttiä. Tälle polttovälille ihanteellinen reiän halkaisija on noin 0.4 millimetriä, jonka mittasin työntömitan ja suurennuslasin avulla. Reiän voi painaa alumiininpalaseen esimerkiksi nuppineulalla. Oikeastaan neulaa kannattaa painaa vain kevyesti ja pyöritellä samalla. Näin reiästä tulee pyöreä, ja koko pysyy hallinnassa. Reiän reunoja kannattaa siistiä hieman esimerkiksi vesihiomapaperilla ympyräliikkein.

Lieriökamera tekee kuviin kalansilmän kaltaisen vääristymän, joka näkyy hyvin edellisen jutun kuvissa. Tavallaan pidän siitä, mutta seuraavasta kamerasta tulee luultavasti vaihtelun vuoksi suorakulmainen.

Neulanreikäkameroissa valinnanvapaus on rajaton: jos kyllästyn nykyiseen kameraan, voin rakentaa uuden vaikka heti. Purkkeja ja laatikoita on niin helppo löytää, että vain mielikuvitus on rajana. Omasta kamerasta kannattaa tehdä omanlaisensa näköinen: erilaisia kameroita on yhtä paljon kuin kuvaajia!